Viikoton miestenviikko

Oikein paljon kiitos kaikista miesten viikon onnitteluista ja muistamisista. Todellisuudessa koko viikon ajankohta tuli itsellenikin yllätyksenä. Vaikkakin nyt jo 19. kertaa järjestettiinkin niin eipä ole paljoa nettiaviisit tai muut mediat ottaneet asiakseen viikosta tiedottamista. Nyt varsinkin, kun tämän vuoden viikon teemana oli "yksinäinen mies" olisin toivonut viikolle hieman isompaa medianäkyvyyttä. Yksinäiset ja syrjäytyneet miehet ovat ihan todellinen asia meillä Suomessa ja yhä enemmän ja enemmän nuoria miehiä on syrjäytymisen kynnyksellä. Jo pelkästään valtion taloudelle syrjäytynyt työikäinen mies on taakka. Kyynisesti ja suoraan sanottuna, mies ei tuota pennosia verottajan laariin, mutta rasittaa valtion taloutta tuilla.

Yksinäisyys on myös terveysriski, joka on verrattavissa tupakointiin tai ylipainoon. Yksinäisyys lisää myös kuolleisuutta.

Yksinäisyyden kokemiseen ei edes tarvitse olla yksin. Yksinäinen mies voi olla niin parisuhteessa, perheellinen kuin töissäkin käyvä. Yksin ei tarvitse muuta kuin tuntea yksinäisyyttä. Ja se riittää romuttamaan mielen.

Ja tiedän että yksinäisyyttä voi kokea naisetkin siinä missä miehet, mutta jos nyt yhden julkaisun verran miesten viikolla pidettäisiin ajatukset kaksilahkeisissa.

Meitä miehiä parjataan siitä, ettemme puhu henkilökohtaisuuksistamme, tai jaa tunteitamme, meitä pidetään jonain toksisen maskuliinisuuden uhreina ja pidämme kaiken kivun ja surun sisällämme pahaa oloa nieleskellen, koska niin on tehnyt isämme ja heidän isänsä ja niin edelleen. Totuus kuitenkin on se, ettei ketään oikeasti kiinnosta mitä meille kuuluu. Moni mies taistelee semmoisia tunnemaailman hirviöitä vastaan, joista harvalla on edes ajatusta, saatikka käsitystä. Meille varmasti olisi hyvä, jos joku kysyisi, että miten voit tai onko kaikki okei, mutta kun hyvin harvoin, liekö koskaan kysyjää oikeasti kiinnostaa mitä meille kuuluu? Se on vain kohteliasta kysyä, että miten menee, vähän niin kuin semmoinen keskustelun avaus.

Keskustelu on todella vapauttavaa ja joskus se on kuulunut meidän ihmisten perustaitoihin, mutta nykyään tuntuu, ettei osata keskustella. Sitä joko on yhtä mieltä tai toista, ja näiden perusteella meidät ihmiset leimataan.

Miksi siis mies ei kerro, mikä hänen mieltään vaivaa? Koska mies ei halua näyttää heikkouttaan, koska silloin mies leimataan heikoksi. Ja mimmoinen mies on se semmoinen heikko mies?

Aivan.

Tästä syystä mies mieluummin nielee surunsa ja särkynsä, kuin jakaisi sitä muille. Ketään ei kiinnosta, onko miestenviikko, tai tunteeko mies yksinäisyyttä, tai onko hänen mielensä päällä jotain suurempaa, joka valvottaa öisin, vie ruokahalun ja valtaa ajatukset jokaisena hetkenä, kun ajatusten virrassa on sille vähääkään tilaa.

Me olemme vain miehiä. Emme puhu joten meillä ei ole kai ääntäkään.