Luolamiehen suojeluvaisto?

Meillä ihmisillä on omia pelkoja ja niihin on muodostunut suojeluvaistoja. Siis jos pelkää korkeita paikkoja, pelkääkin oikeasti putoamista ja niinpä suojelusvaisto iskee päälle, kun pitäisi mennä jonnekin korkealle. Tai joku uhkaava tilanne. Jos meidät vaikka säikäytetään, niin meillä ihmisillä on kaksi vaiston omaista toimintatapaa. Taistele tai pakene. Toiset nostavat vaistomaisesti nyrkit ylös, kun toiset ottavat muutaman askeleen taaksepäin.

Nämä suojeluvaistot ovat kehittyneet meille ihmisille aikojen saatossa ja ohjaavat edelleen vahvasti meidän elämää. Ne kertoo meille milloin on turvallista lähteä kävelemään kadulle tai miten pitää varautua kun kiipeää katolle. Mitä pitää ottaa huomioon, jos menee pesemään kaivoa ja niin edelleen. Niiden tarkoitus on pitää meidät hengissä.

En silti ymmärrä osaa suojeluvaistoa tai toimintamallia mikä meihin ihmisiin iskee joissakin uusissa tilanteissa. Esimerkiksi se, että miksi silloin kun tapaa jonkun kiinnostavan henkilön, niin sitä alkaa käyttäytymään kuin mikäkin idiootti. Miten meidän ajatusmaailmamme voi edes toimia niin että kun tapaat jonkun, joka on todella mielenkiintoinen, niin annat itsestäsi sen kaikkein huonoimman ensivaikutelman? Eihän siinä ole mitään järkeä. Ihmisen tehtävä, kun on elää ja löytää joku, jonka kanssa jatkaa eloa ja ihmislajia. Niin minkä tähden juuri sen mielenkiintoisen henkilön kanssa annat itsestäsi vaikutelman, että olet vasta laskeutunut puusta?

Voiko se olla jotain luolamiesten ajatusmaailman peruja, että mitä hölmömpi päänsä hakkaaja on kyseessä niin sitä varmimmin saa toisen huomion? Jos näin on niin eikö meidän edelleen pitäisi asua luolissa karhuntaljaan kääriytyneenä, kun kehitykselle ei olisi annettu sijaa, kun toisessa vaakakupissa on lisääntyminen. Vai olenko se vain minä, joka jälleen toin oman yksinkertaisuuteni esille?