Joku Raja

Ai että kun onkin komea keli. Kevät alkaa tosiaan saapumaan pohjolaan. Tosin vielä ei uskalla kesävarustusta kaivaa kaapista, eiköhän me vielä tässä takatalvi koeta.

Tässä lukiessani meidän iltapäivälehtien tarjontaa auringon häikäisemältä läppärin ruudulta, tulee väistämättä mieleen ajatus, että kaikille tuo auringonpaiste ei tarkoita samaa mitä minulle, oman elämäni vapaaherralle. Otsikoissa kun ei ole mitään kevyitä aiheita, koronauutisoinnin lisäksi. Meillä on tasavallan presidentin armahtama Minoo ja niin ikään perheväkivaltaa kärsinyt ja lopulta uhrina kuollut Jasmin.

Edellä mainitut ovat vain se surullisen kuuluisa jäävuorenhuippu. On surullista ajatella, että meillä on ihmiskohtaloita, joille se kaikkein turvallisin paikka ei olekaan koti. Siellä missä pitäisi olla rajaton rakkaus, vastassa onkin jälleen uusi päivä kärsimystä. Siellä missä näin komeana päivänä pitäisi tuoksua pulla, ilman täyttääkin viha.

Presidentti armahti Minoon joka oli puukottanut miestään riitatilanteen päätteeksi. Kaksi veitsen iskua katsottiin hätävarjelun liioitteluksi. Minoota ja hänen lapsiaan mies oli piessyt, pahoinpidellyt ja alistanut vuosia. Minoo oli tuonut lapsilleen pienen valonpilkahduksen arkeen, lemmikki pupun, josta aviomies oli suuttunut ja näin lähti käyntiin se viimeinen riita. Mies hakkasi Minoota ja lapsiaan kunnes sai selkäänsä nuo kaksi veitsen iskua. Sairaalakäynnin jälkeen mies jatkaa eloaan keskuudessamme. Mahdollisesti on jo löytänyt uuden uhrin rinnalleen. En voi edes kuvailla kuinka korkealla arvostukseni on Minoota kohtaan. Perhehelvetin jälkeen, jonka pääpiru on edelleen hengissä, hän menee kertomaan omalla nimellään ja kasvoillaan lehteen tarinansa.

Jasmin ei ollut yhtä onnekas kuin Minoo. Hän kuoli viime vappuna, kun hänen puolisonsa "kuristi hänet vahingossa hengiltä". Ei jumalauta. Jotakin voi huitaista tai potkaista vahingossa, mutta miten helvetissä kuristat toisen vahingossa hengiltä? Miten joillakin voi edes sekoittua mielessään rakkaus ja viha niin, että ainoat huomionosoitukset, joita saa aikaiseksi on pahoinpidellä sitä "rakastaan"?

Ulkopuolisen on helppo sanoa, että miksi sitä perhehelvettiä pitäisi sitten kestää? Niinpä niin. Kun se koti on helvetinluola ja se, johon eniten luottaa on itse perkele niin mistä haet apua ja keneen luotat? Ei tarvita edes mitään erikoista aasinsiltaa, kun siirrytään toiseen meidän ihmisten kiroukseen, joka on ollut viime päivinä otsikoissa, eli koulukiusaamiseen.

Koskelan traaginen tapaus antoi meille jälleen yhden surullisen kohtalon, joka tuli kaikkien tietoisuuteen aivan liian myöhään. Miksi aina pitää mennä liian pitkälle, että asiaan puututaan? Koulukiusaamisen pahin piirre on se, että sen erottaminen lasten ja nuorten leikeistä on haastavaa. Aikuisen ei ole helppo sanoa milloin lapset leikkivät ja milloin se onkin kiusaamista. Muistan omalta koulutaipaleeltani sen, että välillä en itsekkään osannut sanoa milloin leikki muuttui toisen ärsyttämisen kautta kiusaamiseksi.

Elämme kaikki kovia aikoja. Poikkeusolot kiristävät meidän kaikkien vannetta. Yritetään silti jaksaa yhdessä. Vaikkakin tiedän että näitä surullisia uutisia alkaa tulemaan lisää, kunhan kevät alkaa kunnolla sulattamaan hankia.