батько

Matkustinpa tänään kotikonnuilta, kotiin, tänne Kuopion komeimpaan penthouseen. Viettelen vain viikonlopun täällä, seuraavan kerran kun käymään olisi ehtinyt vasta heinäkuussa.

Matka oli hyvinkin perinteinen junamatka Tikkurila-Kuopio, junalla numero 65, Helsingistä Pieksämäen kautta Ouluun. Vaikka istuinkin ikkunapaikalla, oli tarkkailtavaa ja tuumittavaa paljon enemmän vaunun sisäpuolella.

Kun varasin lipun maanantaina, oli junassa hyvin tilaa. Itse asiassa junassa oli niin paljon tilaa, että minulle se oli aivan sama minkä paikan ottaisin, niinpä päädyin siihen mitä VR:n applikaatio minulle tyrkytti, ikkunapaikkaa junan viimeisestä vaunusta.

Olinkin varsin hämmästynyt, kun Tikkurilan asemalla katsoin edellä mainitusta sovelluksesta vaunukarttaa ja koko juna oli varattu täyteen, muutamaa extra-luokan paikkaa lukuun ottamatta.

Asemalaiturille kun pääsin, oli tungosta ja ilmassa hienoinen kaaoksen poikainen. Kieltä en tunnistanut mutta joitain slaavilaisia sanoja poimin sieltä täältä. Jotenkin yhdistin hälinän, tuntemattoman kielen ja jääkiekon MM-kisat toisiinsa ja pähkäilin että kisaturistit ovat lähteneen tarkastamaan Suomeamme muualtakin kuin vain kisakaupungeista. 

Kiinnitin myös huomiota siihen, että nyt konduktöörejäkin oli normaalia enemmän ja heitä jopa näki laiturilla useamman opastamassa matkustajia.

Junaan kun pääsin, oli aikaisempi laiturin tungos nyt siirtynyt ahtaampaan tilaan ja toden totta, koko juna oli täynnä. Jokaisella paikalla istui joku, jopa minun paikallani. 

Koska olen suomalainen, tarkastin faktat ainakin kolmeen kertaan ennen kuin menin huomauttamaan naiselle, että hän istuu paikallani. Emme alkaneet sen suuremmin riitelemään, koska asia oli helppo korjata. Hän oli matkalla ranskalaisen kihlattunsa ja 14 kuukauden ikäisen tyttärensä kanssa ja olivat vain hieman levittäytyneet laajemmalle, jotta nuorimmaisella olisi enemmän tilaa leikkiä ja aika ei kävisi pitkäksi. Yhteisymmärryksessä siis he tekivät minulle tilaa, vaikkakin jäin käytäväpaikalle ja minusta tuntui hieman kiusalliselta tulla heidän "sekaansa" istumaan.

Istuuduttuani, huomasin viereisellä penkkiparilla istuvan nuoren pojan ja vanhemman miehen. Poika oli varmasti ala-asteikäinen, jos sitäkään, mutta mies oli jo elämää nähnyt. Harmaa sänkiparta ja jo hieman harventunut, mutta silti aika tuuhea tukka. Kasvoissa oli auringon aikaansaamaa patinaa ja silmät olivat kirkkaan siniset huskyn silmät. Päällään herralla oli verkkarihousut ja collegepaita. Iäksi arvioisin jotain kuutosella alkavaa.

Pintapuolinen tarkkailuni syveni pian, kun vaunun käytävällä, junan jo liikkuessa, oli kaksi hieman ujon oloista nuorempaa neitiä, esiteini ikäisiä, eivätkä oikein osanneet mennä mihinkään, mutta heidän kehonkielensä kertoi, että tämä edellä kuvailemani herrakaksikko oli heidän paikoillaan. Neidit jopa rohkenivat sanomaan asiasta herralle, mutta vastaus oli "no finnish". 

Päätin siis auttaa hieman ja sanoin herralle englanniksi että "paikat ovat näiden tyttöjen ja että te istutte väärällä paikalla, voisinko nähdä lippunne, jotta voisin opastaa teidät oikealle paikalle?". Vastaus oli hieman anteeksipyytelevä, mutta enimmäkseen kaikkea muuta kuin englantia. Muutama sana oli minulle tunnistettavia: Ukraina ja "no ticket". Päädyimme tyttöjen kanssa helpoimpaan ratkaisuun, he menevät vaunun perällä olevaan rappukäytävään odottamaan konduktööriä.

Tässä vaiheessa aloin ymmärtämään, että mitä tuo minulle tuntematon kieli oli, ja keitä olivat nämä "kisaturistit". Kieli oli tottakai ukrainaa ja he kaikki olivat pakolaisia sodan jaloista. 

Sillä hetkellä tajusin, miksi vaunussa oli niin monta itkevää vauvaa, matkustamiseen väsyneitä lapsia ja tyhjäkatseisia aikuisia. He kaikki olivat tulleet kaukaa ja olivat matkalla jonnekin, uuden alun äärelle. 

Katsoin puhelimestani vaunukarttaa ja huomasin että aivan junan perällä oli kaksi hyttiä, kahden ja neljän hengen, ja molemmat ovat vapaita. 

Menin kertomaan tytöille rappukäytävään, että tilanne on nyt tämä, junassa on ukrainalaisia pakolaisia ja heillä ei ole lippuja, vaan heidät on vain laitettu junaan, jossa on tilaa. Opastin heidät hyttiin, mutta nekin olivat täynnä, joten likat totesivat minulle, että odottavat konduktööriä, jotta hän voi kertoa vapaiden paikkojen sijainnin. Luotin heihin ja toivotin mukavaa matkaa, ja että toivottavasti löytävät paikat. 

Palasin omalle paikalleni keskelle pupujussileikkiä.

Siinä minä sitten istuin, keskellä jotain mitä kukaan ei halua kokea. Olin matkalla kotikonnuiltani kotiin, matkaseuranani vaunullinen heitä, joilla ei ole enää kotia eikä oikeastaan mitään varmuutta tulevasta. 

Tilanne oli absurdi. 

Meillä oli sama suunta, mutta eri lähtöpiste ja kohde. 

Mutta, kun olin saavuttanut syvimmän ojanpohjan mietteilläni, huomasin että vaunussa oli todella hyvä tunnelma. Siis jo pelkästään näiden pakolaisten keskuudessa juttu oli herkässä, mutta myös jumalauta me suomalaiset puhuimme toisillemme! 

En muista olenko ikinä junassa puhunut tuntemattomalle muuta kuin "anteeksi" kun olen ohittanut. Nyt olin jo puhunut kahdelle tytölle ja yrittänyt jopa parhaani mukaan auttaa heitä. 

Olin mukana suomalaisranskalaisen tytön pupuleikissä ja juttelin hänen vanhempiensa kanssa niitä näitä. 

Kaiken tosin kruunasi, kun kuulin miten muutamaa penkkiriviä taaempana kaksi vierekkäin istuvaa naista päättivät vaihtaa puhelinnumerot ja tallensivat ne puhelimiin "Tiinu junasta" ja "Johanna junasta". Tunnelma todella oli tiivistynyt eikä kaikki olleet vain puhelimillaan lukemassa iltapäivälehtien lööppejä.

Olimme matkustaneet jo hyvän matkaa, kun tajusin että joka kerta kun VR:n kuulutusnauhoite kertoi seuraavan aseman, tämä viereisellä penkkirivillä istuva harmaa sänkinen herra tavasi "seuraavana". En tiedä ymmärsikö hän sanan merkitystä mutta se on varmasti ensimmäisiä sanoja, joita hän oppi kielestämme. 

Seuraavana.

Tosin jossain vaiheessa hän oli kaivanut eväskassistaan hieman lounasta hänelle ja nuorelle herralle vierellään. Pussillinen vadelmahillomunkkeja ja litra marja jogurttia. Purkin kyljestä hän tavasi "Ar-ghi Chuk-urtt-hi", ja luki jopa tuoteselostetta, itselleen tutuimmalla kielellä.

Lopulta minullekin alkoi kuvio selvitä paremmin, sillä tämän herrakaksikon luona kävi välillä nuori tyttö, joka meni taas omalle paikalleen, toisten aikuisten luo. Päättelin siis, että jos matkalla ei ole osa sukua, niin vähintään he kaikki, minun kanssaan samassa vaunussa olevat pakolaiset tuntevat toisensa. Onko tutustuminen tapahtunut matkan aikana vai jo ennen sitä, voimme vain arvailla. 

Oli niin tai näin, oli nämäkin lapset varmasti todella väsyneitä matkustamiseen ja alkoivat tekemään juuri sitä mitä lapset tekevät, kun ovat tylsistyneitä ja väsyneitä, eli kiusaamaan toisiaan.

Odotin milloin mies sanoisi lapsille asiasta ja kehottaisi jaksamaan, vielä olisi vähän matkaa jäljellä, mutta vielä mitä! 

Mies ottikin puhelimen taskustaan ja asetteli lukulasin silmilleen. Ja alkoi lukemaan ääneen, mitä ilmeisemmin jotain päästään keksimään, lapsille tarkoitettua satiiria, sillä lapset alkoivat nauramaan ja lopettivat riehumisen.

En todellakaan tiedä mitä hän lapsille "luki". Tuskin mitään Ukrainan kriisiin mitenkään liittyvää, mutta maalailin mielessäni kuvia siltikin joistain hienoisista kielikuvista George Orwellin Eläinten Vallankumouksen tapaisesti. Tärkeileviä sikoja ja hölmöjä lampaita. Oli hänen tarinansa mitä vain, se sai lapset lumoihinsa ja rauhoittumaan.

En osaa kuvailla sen paremmin tuota miestä, mutta jotenkin minun arvostukseni häntä kohtaan vain kasvoi, kun tajusin, miten hänen elämänsä on ollut muutosta muutoksen perään.

Hän on syntynyt valtioon, jota ei enää ole. Hän varmasti oli töissä jossain valtion omistamassa tehtaassa, kun Neuvostoliitto romahti. Silloin hän oli uuden edessä. Mahdollisesti tuoreena isänä hän on alkanut rakentamaan kotia uuteen vapauteen ja nyt hän on lapsenlapsensa kanssa jälleen ihan uuden alun edessä.

Jossain, jossa kukaan ei ymmärrä hänen kieltään, mutta hän on tottunut. Hän tietää miten uusi alku rakennetaan ja miten vanha perhe pidetään kasassa. Ja miten uuden edessä on tartuttava johonkin uuteen köyteen, joka antaa seuraavan mahdollisuuden, kuten nyt jogurttipurkki, josta opiskellaan kieltä.