Auringonkajo

Tänään käydessäni kaupassa, edelläni jalkakäytävällä asteli nuori poika äitinsä kanssa. Olen vakaasti sitä mieltä, että lapsen silmät ovat kaikkein tarkimmat aistimaan meidän maailmaamme ja niin kävi nytkin. Poika pysäytti äitinsä koska vastapuoleisen talon lasitetusta parvekkeesta loisti lakeutuvan auringon kajo. Poika, äitinsä kanssa jäi ihmettelemään tuota valoilmiötä, kun minä kävelin ohitse ja se antoi minulle taas yhden aatteen siitä, miten tuo hetki kuvasi ihmisluontoa.

Lapsen silmissä lasista heijastuva auringonvalo oli sillä hetkellä maailman ihmeellisin asia. Miten lasista, josta näkee läpi, voi auringonvalo loistaa joka on katselijan selän takana? Ja meidän maailmamme kun on täynnä samanlaisia pienen pieniä ihmeitä, joille me varttuneet olemme sokeita.

Muistan kun itse opein sanan "viileä". Olin äitini kanssa kasvimaalla. En muista oliko kevät vai syksy ja istutimmeko vai poimimmeko satoa, mutta muistan kun äitini sanoi minulle, että on viileää. En kyseistä sanaa tunnistanut, joten kysyin sitä äidiltäni, mitä tarkoittaa viileä? Kun äitini oli selittänyt sanan minulle, niin se oli juuri sillä hetkellä maailman ihmeellisin asia minulle. Meillä on oikeasti sana "melkein kylmälle". Se oli niin ihmeellinen asia, että muistan sen tilanteen edelleen. Ja nytpä siis toivonkin, että tuo pieni poika tulee aina muistamaan tämänpäiväisen iltapäiväkävelynsä äitinsä kanssa ja sen, miten auringon paiste ikkunalasissa oli ihmeellinen.

Toivoisin että meillä kaikilla olisi edelleen se pieni pilke silmäkulmassa, kun kävelemme kauppaan tekemään muutaman päivän ruokaostoksia tai muuten riennämme aikuisten asioille. Se pienen pieni ihmettely tai enemmänkin ihailu meidän ihmeellistä maailmaa kohtaan. Miten vaikkapa hanki kimaltelee tai kuinka kevät saa puihin lehdet? Kuinka syksy ne värjää ja lopulta huuhtoo alas. Sen sijaan me teemme kuten minäkin tänään, kävelen ohi tuon ihmeen. Emme anna toistemme ihmeille jalansijaa meidän kiireemme keskellä.

Aika viileää, eikö?