Are you dead yet?

Ihminen on pelokas elukka. 

Tarkoitan sitä, että ihan normaali eläin jollain tasolla pelkää sitä, että kuolee. Toisin sanoen kuoleman pelko on meidän kaikkien osana luonnostaan. Harva ei pelkää kuolemaa ja olenkin kuullut sanonnan, "ettei mikään ole vaarallisempi kuin ihminen, joka tietää kuolevansa". Helppo allekirjoittaa. Jos omalle kohdalle osuisi niin sanotusti kuolemantuomio. Eli tietäisin varmasti viimeisen päiväni, eläisin varmasti jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni, mitään hävittävää, kun ei olisi. Ja sehän olisi juuri sen näköistä maailmanlopun meininkiä kuin vain odottaa saattaa.

Jos vielä heittäydytään eläinkuntaan ja mietitään eläimiä niin harva elukka edes tunnistaa kuoleman vaaran. Tarkoitan siis sitä, että harva hiiri edes miettii kuolemisen mahdollisuutta, kun lähestyy metallista jousella viritettyä juusto alustaa, tai entäpä ahven, joka miettii nappaavansa helpon aamiaisen madosta, joka on tismalleen paikallaan metri veden pinnan alapuolella? Ehei, edellä mainituilla ei ole hajuakaan mahdollisuuksistaan. Jos taasen mietitään ihmistä joka "ihan vaan huvikseen" ajaa yksipyöräisellä vaijeria pitkin, joka on viritetty kanjonin yli, niin voimme vain miettiä, että mitkä mahdollisuudet hänellä on onnistua? 

Laskutehtävä ei ole helppo mutta se on todella yksinkertainen muotoilla. Se on ihmisten määrä maailmassa miinustettuna ihmiset, jotka eivät missään nimessä lähde kokeilemaan, miinustettuna ihmisillä, jotka oikeasti lähtevät kokeilemaan. Ja nyt miellä on vasta he, jotka nousevat yksipyöräisen satulalle ja lähtevät polkemaan. He, jotka tavoittavat toisen puolen ovat niitä, jotka tiesivät onnistuvansa, eivätkä vain luottaneet onneen. Tieto ja luotto kun on kaksi eri asiaa. 

Tämä edellä mainittuhan on sitä itsensä ylittämistä. Ensin tulee se pieni pelko, sen jälkeen adrenaliini suihku ja sen jälkeen se onnistumisen tunne, "ei ollu ees paha!". Jos saisimme jotenkin pumpattua tämän ajatusmallin, maailman jokaiseen hiireen, tarvitsisiko edes hiirenloukkuun viritellä juustoa? Eikö jyrsijät pomppisi loukun päällä ihan vaan onnistumisen ilosta?

Hiiristä päästää kätevästi norsuihin. Joskus opein, että norsu on harvoja lajeja ihmisen ohella, joka kavahtaa kuollutta lajitoveriaan. Niin, jos mietimme tilanteen, että makaamme jo sängyssä ja kuulemme hiirenloukun iskevän, emmekä jaksa nousta sitä yöllä tyhjentämään ja virittämään uudelleen, tiedämme takuu varmasti, että juusto on aamulla syöty. Hiiret eivät siis välitä siitä, vaikka buffetissa olisi kuollut lajitoveri. Norsut sen sijaan ihmisen tavoin osoittavat kunnioitusta kuollutta sukulaista kohtaan. Jos ihminen tai norsu kohtaa kuolleen kollegan, on edessä alkusäikähdyksen jälkeen tilanteen tutkiminen. Mikäli "ruumis" on tuore, yrittää paikalle osunut norsu saada sen nousemaan jaloilleen, tekohengitys kun kärsän kanssa on verrattain hankalaa. Jos elonmerkkejä ei ole, jättää norsu toverinsa niille sijoille. Norsut osaavat jopa itkeä. 

Norsut myös nuuhkivat vainajia tunnistaakseen heidät. Tunnistivat he vainajat tai ei, norsut silti kunnioittavat kaatuneita. Se sama mikä meillä ihmisillä on, kun menemme hautausmaalle. Siellä ei ole kukaan meitä kuulemassa tai näkemässä mutta silti tunnistamme sen, että emme ole yksin. Hautausmaat ovat täynnä porukkaa ja heitä kaikkia tulee kunnioittaa. Tai jopa joku kadunkulma, jossa tiedämme sattuneen jonkun ihmishengen vaatineen onnettomuuden. Eipä sillä paikalla edes tule mieleen paukutella serpentiiniä ja kuoharia moneen kuukauteen.

 Toisaalta taasen, lähestyvä Halloweeni tai meillä Suomessa Kekri tai Pyhäinpäivä (tai Pyhäinmiestenpäivä) tai espanjankielisissä maissa Dia De Muerte, on siinä mielessä mielenkiintoinen pyhä, kuten joulukin, että sitä on juhlittu monella suunalla samalla tavalla tietämättä mitään muista. Ei välttämättä löydä paljoa samaa meksikaanien "kuolleiden yöstä" ja suomalaisten kekristä. Pohjimmiltaan molemmat silti ovat juhlapyhiä, jolloin muistellaan vainajia. Ja ihan oikeasti, mitkä ovat mahdollisuudet sille, että niitä juhlitaan samoihin aikoihin? Tai mitkä ovat mahdollisuudet sille, että jaamme ajatusmaailmamme näinkin vahvasti juuri norsujen emmekä hiirien kanssa?

 Tätä pohtien, vaipukaamme jokainen omaan pieneen kaamokseemme ja muistakaa heitä, jotka eivät enää kanssamme kulje, unohtamatta heitä, jotka rinnallamme vaeltaa. 

PS. Ihan oikeasti yritin kirjoittaa ihmisten fobioista mutta kuten tavallista, teksti vei kirjoittajaansa. Ehkä joskus toiste sitten.