Alexi Laiho
Kevyet mullat Alexi Laiho.
Muistan kuinka aikanaan Children of Bodom vei minua kuin litranmittaa. Se oli isoja askelia pikku-Jounille kun musiikkimaku kasvoi Fröbelin Palikoista ja suomirock klassikoista, raskaampaan metallimusiikkiin. Children of Bodom oli juuri niitä ensimmäisiä raskaampia bändejä mitä itselleni tuli kuunteluun. Eikä se silloin edes tuntunut niin erikoiselta vaihtaa cd-soittimesta Smurffien levy Bodomin "Something Wildiin" jonka muistaakseni sain joululahjaksi, sitä kun olin pukilta toivonut ja kirjeeseeni kirjoittanut.
Silloin kun Bodomi tuli se ei iskenyt vain minuun vaan se rytisi koko Kuurinmäessä ja sen silloisten muksujen cd-soittimissa ja Winampeissa, ja kovaa. Se oli minun ja meidän lapsuuttamme. Tietenkään vanhemmat eivät sitä juurikaan ymmärtäneet mutta eipä me heistä ja heidän musiikeistaan välitetty. Muistan jopa, kuinka naapurinpoika soitti minulle kerran kesken päivällisen että "miten Children of Bodom kirjoitetaan?" Vastasin että soitan kohta takaisin koska minulla oli ruoka lautasella. Poika oli saanut tarrakoneen ja pakkohan se oli bändin nimi cd-soittimeen liimata.
Vettä virtasi koskissa, kun kasvettiin isoiksi ja musiikkimaut laajenivat kelläkin mihinkin suuntaan mutta peruskivet olivat ja pysyivät, ja yhtenä niistä oli kuinkas muutenkaan kuin Children of Bodom. Uusimpia levyjä en ole enää ostanut, kun musiikin kuuntelukin on siirtynyt internetin syövereihin.
En siltikään sanoisi, että olisin niinkään fani, tai että Alexi olisi ollut esikuvani, saatikka idolini. Fanittaminen kun on omasta mielestäni sitä, että kärkytään nimmaria joka aamu oven takana. Esikuvana hän on varmasti ollut monelle muusikolle, mutta itse kun en sävelkorvaa omista niin.
Idoli taas on jotain elämää suurempaa, mutta sitähän tämä kaikki on. Vain osa elämää.
Itse herraa en ikinä nähnyt livenä, en edes millään festareilla, vaikka niin lupasin itselleni, että ensi kerralla menen, kun kohdalle osuu. Enää ei tule osumaan. Kaikkea kuin pitäisi ehtiä tehdä, olla ja mennä kun sitä aikaa vielä on. Kenenkään päiviä ei ole mihinkään kirjattu ja niinpä jokainen lähtö tulee aina yhtä yllättäen.
Alexi, niin paljon annoit, vaikka vähän pyysit ja paljon jäi vielä antamatta. Monelle nuorelle se oli harrastuksen aloittaminen. Usealle se oli pakopaikka pahaa maailmaa sanoitustesi kautta ja vieläkin suuremmalle yleisölle se oli uskomattoman hyvää musiikkia ja muistoja. Minulle annoit yhden tienviitan kasvulleni siksi mitä nyt olen.
Kiitos Laiho